Erityisesti näin keväällä huomaa sen, kuinka pitkä maa Suomi on. Kun me täällä Anjalassa jo ihastelemme vihertävää nurmea ja talon seinustoille nousseita narsisseja ja sinivuokkoja, nautitaan pohjoisimman Nuorisokeskuksen, Vasatokan, korkeuksilla vielä viimeisistä pilkkikeleistä lumisten tunturien katveessa. Itse sain konkreettisesti kokea kevään etenemisen tahdin matkaamalla hetki sitten Suomen halki Inarista Kouvolaan. Auton mittariin kertyi lisäkilometrejä yhteensä reilut 1000 ja mieleen tallentui monenmoista näkymää tiellä tallustelevista poroista kerrostalolähiöihin.
Usein ajattelemme, että meidän on lähdettävä maailman ääriin kokeaksemme jotakin uutta, ihmeellistä ja eksoottista. Jokainen ulkomaanmatkailija toki tietää, kuinka jo ensimmäiset tunnit vieraalla maaperällä opettavat hassuja tervehtimistapoja tai kuinka hämmentyneeltä voi olo tuntua sisäänheittäjien reunustamilla ravintolakaduilla, verraten kotikylän lounaspaikan puoliksi avoimena asiakkaita vastaanottavaan oveen. Kuitenkin viimeistään opiskelujen alkaessa, eteen tulevan muuton myötä moni havahtuu siihen, että jo muutama sata kilometriä tutuista kotimaisemista suuntaan tai toiseen voi tuoda eteen monta ennalta-arvaamatonta asiaa ja ilmiötä.
Syksyllä 2011 saapuessani ensimmäistä kertaa Anjalaan, astuin monella tapaa minulle vieraalle maalle. Kainuun kasvatille niin murre, paikallishistoria, kuin kymenlaaksolainen mentaliteettikin olivat vielä hämärän peitossa olevia asioita. Samoin käsite Nuorisokeskus herätti enemmän kysymyksiä, kuin vastauksia. Nyt, puolitoista vuotta myöhemmin, voin itsekin hieman hämmentyneenä todeta, että monesta aikaisemmin uudesta asiasta on tullut itsestäänselvyys, hetki sitten tuntemattomista ihmisistä läheisiä ystäviä ja miten Suomen karttaa katsellessani, poimii silmä nopeasti ne paikat ympäri maan, jossa Nuorisokeskuksia sijaitsee. Minulla on ”nuorisokeskuspolullani” ollut ilo nähdä ja kokea toimintaa niin etelässä, kuin pohjoisessa työskennellessäni sekä Anjalan, että Vasatokan riveissä. Nuorisokeskusten yhteiset tavoitteet nuorten kasvun ja kehityksen tukemisesta näkyvät ja tuntuvat vahvasti molempien keskusten toiminnassa, kulkien punaisena lankana aina ohjelmien sisältöjen suunnittelusta, yksittäisen leirikoululaisen kanssa käytäviin keskusteluihin ruokatauoilla. Mutta mikä mielestäni on erityisen hienoa, molemmissa paikoissa kunnioitetaan myös vahvasti paikallista kulttuuria ja perinteitä. Siinä, missä Anjalassa voimme viettää vanhanajankoulupäivää 1840-luvulla rakennetun Reginakoulun seinien sisäpuolella, opiskelimme Vasatokassa saamenkieltä 1900-luvun alussa rakennetun lastenkodin asuinsijoilla. On ollut opettavaista todistaa kuinka tarinat, kertomukset ja tekemisen kautta syntyneet kokemukset luovat siltaa sukupolvien välille ja kuinka tällainen elämyksellinen oppiminen jättää aivan erityisen muistijälkensä, kuten erään vuosien takaisesta leirikoulukokemuksestaan kertoneen opettajan suulla sain kuulla.
Molemmissa Nuorisokeskuksissa olen varmasti itse oppinut enemmän, kuin olen ehtinyt tietoa välittää. Välillä olo onkin ollut, kuin Stingin ” I´m an Englishman in New York” biisin päähenkilöllä. Monet kerrat olen saanut nöyränä todeta, kuinka monesta asiasta olen ollut ja olen edelleen tietämätön. Siitä olen kuitenkin vakuuttunut, että näissä Nuorisokeskuksissa tekevät työtä ihmiset, joilla on aidosti halu toimia lasten-ja nuorten asialla. Kiitos/ Giitu J
Hanna
Toukokuu on Ankkapurhassa täynnä taikaa. Ainakin se on täynnä iloisia lapsia, riemunkiljahduksia, juoksevien jalkojen töminää sekä talvilevolta heränneen luonnon kukoistusta. Harmi vain, että toukokuussa aika on hyvin rajallista. Vasta äsken oli vappu ja nyt jo valmistaudumme vastaanottamaan kevään viimeiset leirikoululaiset.. Vaikea uskoa, että jo ensi viikolla päättyy huikea kevään leirikoulusesonki ja koulut sulkevat ovensa kesälomien ajaksi. 